Tämä blogi on tauolla, kuten täällä käyneet ovat varmasti huomanneet. Olen todennut, etten osaa tällä hetkellä kirjoittaa juuri muusta kuin raskauteen liittyvistä asioista, joten perustin alkuraskaudessa niille oman blogin. Se on salasanan takana, jotta tiedän ketkä kaikki sitä lukevat. Salasanan saa pyytämällä sitä tämän kirjoituksen kommenteissa, laita kohtaan "nimi" sellainen nimi tai nimimerkki, josta tunnistan kuka on kyseessä (sukunimeä ei siis tarvitse laittaa) ja sähköposti- kohtaan toimiva sähköpostiosoitteesi, sehän ei tule muiden kuin minun näkyville. Harkitsin salasanan poistamista, mutta en halua, että yhtään kirjoitustani linkitetään enää esimerkiksi Vauva-lehden keskustelupalstalle, kuten joskus lapsettomuusaiheisia kirjoituksiani. Näin ollen salasana pysyy, vaikka kirjoitukset eivät muuten mitenkään salaisia olekaan. Palaan tämän blogin pariin, kun hormonihuurut ovat vähän haihtuneet ja osaan taas kirjoittaa muustakin kuin vauva-asioista. 

Olen siis 10 vuoden lapsettomuuden jälkeen vihdoin onnellisesti raskaana, viikot tänään 27+4. Lapsettomuusaihe näyttäisi siis näillä näkymin olevan loppuun käsitelty tässä blogissa :)

 Eilen kävimme ystävän synttärijuhlissa ja jos tilanne olisi tavanomaisempi kuin se on, meillä olisi varmasti tänään ollut krapula. Mutta eipä ollut, minä istuin juhlissa tyytyväisenä olematonta vatsaani silitellen ja ylpeänä kerroin kaikille -kiinnosti tai ei- että en voi juoda koska olen raskaana. Oli aika mielenkiintoista vaihtelua kokea kosteahkot juhlat selvin päin. Yleensä kun en ole (viini)lasiin sylkenyt ja Mies on useammin meistä ollut kuskin roolissa, tai sitten olemme jättäneet juhlat väliin jos on ollut vaikka töitä seuravana päivänä. Pysyin mielestäni aika pirteänä ja kestin keskustelua vielä sen muututtua jankkaavammaksi ja volyymin noustua kovemmaksi. Puolen yön jälkeen aloimme tehdä lähtöä, koska koiratkin piti vielä hakea ja se teki kotimatkaan ylimääräisen lenkin. 

Tänään olikin sitten mahtavan kiva ei-krapulainen sunnuntai ja kieltämättä se on kyllä sitä mukavampaa laatua. Juhlien jälkeiset sunnuntait kun ovat aiemmin menneet enemmän tai vähemmän lepäillessä ja päänsärkyä parannellessa. Tänään aloitimme aamun saunalla (tai no Mies oli jo lenkittänyt koirat kun minä vielä vetelin sikeitä). Aamusauna voittaa mielestäni kaikki muut saunat, siitä jää koko päiväksi niin mahtavan rento ja hyvä olo. Tosin töihin ei siinä pehmeässä fiiliksessä ehkä viitsisi lähteä, joten aamusauna sopii kyllä vain vapaapäivälle. Sen jälkeen söimme rauhallisen, pitkän ja myöhäisen aamiaisen. Katselin ikkunasta harmaata säätä ja totesin, että en olisi kyllä tänään tuntenutkaan itseäni kovin aktiiviseksi. Olen ollut todella väsynyt viime aikoina (pitkän työputken ja raskauden yhteisvaikutusta ilmeisesti). Suurimman osan päivästä vietimmekin kotona, kävimme vain iltapäivästä lähinnä ajelun vuoksi läheisen kaupungin Citymarketissa, kun oman kylän kaupan antimet alkavat aina välillä vähän tympäistä. Cittarista ostimme kaikkea ihanaa, juuri kun olin päättänyt että herkuttelu saa nyt loppua. 

Kotiin tultua oli jo pimeää ja sekös tuntui oudolta. Kello oli vasta kuusi ja päivän harmaus oli pikku hiljaa hiipunut mustaksi pimeydeksi. Laitoin kynttilöitä etukuistille ja takapihan terassille sekä sisälle, ja Mies teki tulen takkaan. Istuimme matolle takan eteen lämmittelemään ja hoidin Miehen kipeää selkää gua sha -hieronnalla. Tulen katseleminen rauhoittaa mielen hienosti ja istuimme siinä hiljaa nauttien loimotuksesta. Tulen alkaessa hiipua ryhdyin ruoanlaittoon. Olin jo monta päivää himoinnut pihviä ja bearnaisekastiketta, joten sitä sitten piti saada. Paistoin meille mehevät sisäfileepihvit, kastikkeen tein tosin pussista. Lisäksi Mies teki maalaisranskalaisia uunissa. Pihvin paiston ollessa lähes loppusuoralla huomasin äkkiä, että takka oli alkanut savuttaa aivan kamalasti. Ilmeisesti liesituulettimen huudattaminen täysillä samaan aikaan kun tuli paloi takassa ei ollut hyvä idea ja kohta meidän kaikki palo- ja häkävaroittimet huusivat. Koirat säikähtivät kamalasti ja pyrkivät ulos. Siirsimme ne savuttomaan huoneeseen turvaan ja aloimme savutuulettaa olohuonetta ja keittiötä. Katku oli aivan järkyttävä ja sen voi vieläkin tuntea, jos tulee jostain raikkaasta huoneesta. Oli muuten helpottavaa tietää, että jos tulisi tulipalo, koirat todennäköisesti pyrkisivät ovelle ja ulos ennemmin kuin menisivät piiloon! Ruoka oli lopulta tosi herkullista kun vihdoin sitä pääsimme syömään.

Iltaa vietimme löhöillen studion yltiömukavalla sohvalla vilttien alla, herkutellen ja katsoen uusinta Pirates of the Caribbean- leffaa. Minusta se oli todella hyvä enkä ymmärrä, miksi sitä on haukuttu. Siinä ei ollut mässäilty liikaa yliluonnollisella kuten joissain leffasarjan osissa, kerronta oli sujuvaa ja kuvaus kaunista. Nukahdin jo ennen leffan puoliväliä, ja tässä tuleekin kotiteatterin ehkä suurin etu: Mies pysäytti leffan, lähti koirien kanssa ulos ja antoi minun ottaa tunnin torkut pimeän teatterihuoneen rauhassa. Sen jälkeen jatkoimme elokuvaelämyksestä nauttimista ja minäkin jaksoin taas pysyä pirteänä. Nyt ei sitten väsytäkään, mutta se ei ihan vielä ole tarkoituskaan, huomenna kun alkavat taas yövuorot ja aion yrittää nukkua pitkälle iltapäivään jaksaakseni valvoa töissä. 

 Minulla on kaksi pientä perskärpästä. Niiden nimet ovat Milo ja Valo. Ne ovat hurjan suloisia ja kivoja, ja vain ihan hitusen ärsyttäviä silloin tällöin. Mutta luulen, että niillä on tehtävä. Ne kasvattavat minua tulevaisuutta varten. Vai mitä mieltä olette tällaisesta vapaapäivästä:

Herään aamulla noin kahdeksannentoista kerran, yön aikana minua on herätelty molempien koirien toimesta vähän väliä. Ei niillä mitään varsinaista asiaa ole ollut, ne vaihtavat asentoa, haluavat lähemmäs, kauemmas, peiton alle tai sieltä pois. Välillä ne haluavat maata päälläni. Yhtä aikaa. Muutaman kerran olen herännyt siihen, kun Valo seisoo rintakehäni päällä ja tuijottaa minua sentin päästä silmiin, miettii kai olenko yhä hengissä. Kun vihdoin herään noustakseni, molemmat koirat ovat hetkessä virkeitä. Ne kömpivät käsieni alle ja vaativat rapsutusta. Siksihän ihmisellä on kaksi kättä; että voisi rapsutella kahta koiraa yhtä aikaa. 

Koirat eivät pitäneet aamupalastaan. Ne ovat syömisen sijasta levitelleet nappulat pitkin keittiötä ja roiskuttaneet veden juomakupista lattialle. No, onneksi on laattalattia. On sitä vettä tosin eksynyt vähän parketin puolellekin, ei se niin tarkkaa ole. Kuivaan veden, houkuttelen syömään ruokaa, ai ei maistu, no olkaa ilman sitten. Hetken päästä, aamupalaa syödessäni toinen koirista oksentaa sappinestettä eteisen matolle. Minun ruokahaluni menee siinä tai viimeistään mattoa siivotessani ja alan itsekin yökkiä. Yritän jälleen maanitella koiria syömään, ne kun oksentelevat heti, jos maha pääsee ihan tyhjäksi. Ja kun ei oma ruoka maistu, saavat ne sitten pikku palat juustoa. Tämä innostaa Valon syömään muutaman nappulan, Milolle ei edelleenkään maistu. Se kerjää lisää herkkupaloja, ei saa.

Kun menen vessaan, erehdyn laittamaan oven kiinni. Hetken päästä oveen koputetaan tassulla. Jos en heti avaa, alkaa vimmattu oven raapiminen. Ihan kuin en olisi kuullut ensimmäisellä kerralla! Raotan ovea ja kaksi koiraa livahtaa vessaan peräkanaa. Ne istuvat kumpikin yhden jalkani päälle ja asettuvat odottamaan rapsutteluja. Eihän minulla muutakaan tekemistä ole siinä istuessani. Kohta ne jo jonottavat ovella päästäkseen taas pois.

Erehdyn nautiskelemaan hiljaisuudesta ja vapaapäivän rauhasta. Ulkona menee joku pahaa-aavistamaton kävelijäparka, joka on koirien mielestä heidän reviirillään. Alkaa raivoisa haukkukonsertti, jolla yritetään häätää tunkeilijaa. Vaikka kävelijä on jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä eivät pojat tahdo millään uskoa, että se ei yritä murtautua meille. Haukkuminen jatkuu ja aina, kun toinen rauhoittuu, saa toinen ärsytettyä sen uuteen ulinaan. Lopulta huudan kitalaki pullistellen "NYT HILJAA!!!" ja haukkuminen taukoaa kunnes seuraava kävelijä tunkeutuu Milon ja Valon näkökenttään. Kaikki, mikä ikkunasta näkyy, on omaa tonttia.

Juuri, kun olen lysähtänyt sohvan nurkkaan kirja kädessäni aikeenani rentoutua hetken, on jompikumpi koirista ovella pyytämässä ulos. Nyt on hätä! Kova hätä! Tajuatko, emäntä, miten kova hätä! Äkkiä ulos. Ulkona on aivan ihanaa haistella kaikessa rauhassa jokainen ruohotupsu, lämpimässä turkissa on kivaa ulkoilla vaikka vähän vilpoisammallakin säällä. Emännän tärinä näyttää hassulta. Kai se kohta lopettaa. Ai niin, pitikös täällä jotain asioitakin tehdä? Nääh, ei tässä mikään hätä ollut. Voidaan tulla sitten uudelleen ulos, jos hätä yllättää. Ja eikun takaisin sisälle.

Emännän istuessa tietokoneen ääressä on koirilla järjettömän tylsää. AKTIVOI MEITÄ! Milo tulee tökkäämään minua kuonolla reiteen ja se tarkoittaa, että sen pitää päästä syliin. Syli ei kuitenkaan riitä kuin hetkeksi, sen jälkeen pitää päästä työpöydälle. Ja Valon pitää päästä syliin. Emännän työpöydältä näkyy parhaiten tielle. Siinä on upeaa vahtia ohikulkijoita. Valo sen sijaan käy nukkumaan syliini. Milo tramppaa näppäimistöni päällä. Helppoa.

Luulen, että minulla on ihan pikkuinen haisu siitä, millaista tuleekaan olemaan sitten, kun olen äiti. 

 En ole oikein osannut kirjoittaa mitään pitkään aikaan. Ei ole tuntunut siltä, että olisi oikein mitään sanottavaa. Luulen sen johtuvan tästä valtavasta tunnevyörystä, jonka raskaus on saanut minussa liikkeelle. Olen mykistynyt tästä pelon ja onnen sekoituksesta, hämmentynyt siitä suuresta lahjasta, jonka elämä on minulle antanut. Mitkään sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä kaikkea, mitä sisälläni liikkuu tällä hetkellä. Toki voisin kirjoittaa päivät pääksytysten niistä tunnekuohuista ja fyysisistä tuntemuksista, mitä raskaus tekee minulle, mutta olen halunnut pitää ne erillään tästä blogista. Tiedän, että osa lukijoistani kamppailee samojen ongelmien kanssa, mitkä vielä hetki sitten olivat minulle niin akuutteja. En halua raapia kenenkään haavoja auki, niin kuin minulle on vuosikausia tehty. Sen vuoksi raskausasiat ovat omassa erillisessä blogissaan. Jos jotakuta kiinnostaa oman navan kaivuun lukeminen, saa osoitteen ja salasanan minulta sähköpostitse jättämällä kommenttiin osoitteensa. PS. Kommenttikentässä on oma lokeronsa sähköpostiosoitteelle, jos sen kirjoittaa siihen, se ei tule muiden kuin minun näkyviin. Nimenä voi käyttää kutsumanimeä tms. eli ei tarvitse laittaa etu- ja sukunimeä ellei halua.

Kiitos lukijoilleni blogihiljaisuuden sietämisestä.

 Tätä syksyä on jatkunut mielestäni jo pitkään. Se alkoi palattuamme lomalta, kun kotioloissa minulle toden teolla valkeni se, minkä olin oikeastaan tiennyt jo pari viikkoa: odotan vauvaa. Alkoivat pitkät alkusyksyn päivät, jotka toivat tullessaan pelkoa, huolta, epäuskoa ja lisää pelkoa. Syksyä on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Toisaalta ei koskaan tiedä, milloin lumi sataa ja peittää kesken jääneen syksyn alleen. Joskus se on tapahtunut jo näinä aikoina. Silloin ei mielestäni voi puhua enää syksystä, vaan talvi alkaa siitä paikasta. Juuri siksi syksy onkin kaikkein arvaamattomin vuodenajoista. Se voi jatkua vaikka kuinka pitkään, pimeys ja koleus vain lisääntyen tai se voi loppua kuin veitsellä leikaten eräänä aamuna talveen pukeutuneena. Haluan tänä syksynä vain rakentaa talvipesää, jossa voin rauhassa keskittyä odotukseeni, tehdä siitä mahdollisimman pitkän ja onnistuneen, pitää huolta itsestäni ja sisälläni kasvattamastani pienestä ihmisenalusta. En halua kiirehtiä mihinkään, en stressata enkä hoppuilla. Jännitän edelleenkin sydämeni kaikin voimin, onnistuuko raskauteni, jaksaako pieni kasvaa isoksi saakka, syntymävalmiiksi, ja syntyä sitten aikanaan meidän kasvatettavaksemme ja rakastettavaksemme. 

Sanat eivät ole tulleet luontevasti aikoihin. Olen kirjoittanut vain itselleni, asioita joita en halua jakaa. En ole kokenut tarvetta kirjoittaa julkisesti näistä syvistä tunnoistani, joista annan tässä vain pienen rippusen kaikkien nähtäväksi ja ruodittavaksi. Ensimmäistä kertaa koen jotain niin yksityistä mutta kuitenkin jotain niin suurta, jonka yhtäältä haluaisin jakaa kaikkien kanssa riemuittavaksi ja toisaalta pitää sisimmässäni vaalien vain itsekseni. En ole koskaan ollut kovin salailevaa tyyppiä. Pidän kuulumisten ja ajatelmien jakamisesta. En halua verhota niitä vain omikseni. En kuitenkaan, melko paradoksaalisesti, ole koskaan pitänyt siitä, että minulta tiedustellaan kuulumisistani tai tivataan asioistani. Heti, jos joku alkaa kysellä jotain, sulkeudun. Mutta jos saan vapaasti esittää asiani, sitä on riittänyt. En myöskään koskaan ole pitänyt yksinolosta. Nyt tuntuu siltä, että jokainen hetki, jonka vietän yksin, on aikaa vain minulle ja pienelle elämänalulle sisälläni. Saan jakaa yksinäiset hetket lapseni kanssa. Tämä on uutta ja ennustamatonta. Opettelen tuntemaan itseäni sellaisena kuin minusta on tullut. Mietin, minkälainen äiti minusta tulee. 

Joka syksy on ajatus keväästä tuntunut ahdistavan kaukaiselta. Odotus pitkän talven yli on tuntunut kohtuuttoman pitkältä. Toki nytkin haluaisin ajan kuluvan nopeasti, jotta tämä piinaava odotus päättyisi. Toisaalta tiedän, että sisälläni lapseni on turvassa. Siellä hän on suojassa kaikelta maailman pahuudelta. En vain voi tehdä mitään taatakseni hänelle sen suojan. Se jos mikä ahdistaa! Voin tehdä vahingossa jotain sellaista, mikä vahingoittaa häntä. Voin toiminnallani riskeerata koko hänen olemassaolonsa. Onko suurempaa vastuuta olemassakaan? Kun kevät vihdoin ensi vuonna koittaa, on vauvani riittävän voimakas syntymään. Silloin edessäni on uusi haaste, pitää hänestä huolta, kasvattaa häntä ja auttaa häntä sopeutumaan tähän maailmaan. Vaikka olen tätä kaikkea toivonut kymmenen vuotta, en tiedä sittenkään, olenko siihen valmis. Voiko kukaan koskaan olla? Osaako vaikka kuuden lapsen äiti jo paremmin? Ei tähän valmenna ammatti sen paremmin kuin kirjat tai neuvolatkaan. Elämä kai sitten opettaa. Uskottava se on. Mutta miten selvitä järjissään odotusajasta?

 Kannattaa vilkaista Suurimman Pudottajan puolelle. Siellä on uutisia.

 Luulin herätessäni, että sängyssä on vain yksi koira, Valo, joka oli käpertynyt pieneksi keräksi selkääni vasten. Silittelin sitä kaikessa rauhassa ja ihmettelin ääneen, missähän Milo mahtaa olla. Koska minulla ei ollut kiirettä nousta ylös, venyttelin pitkään ja juttelin Valolle. Se tepasteli vatsani päällä ja yritti innokkaasti nuolla kasvojani. Jalkoja venytellessäni vasen jalkani törmäsi johonkin kiinteään esteeseen. Sitten Miehen peitto murisi minulle! Nousin istumaan ja katselin, mistä murina voisi tulla. Miehen peitto oli mytätty pieneksi rullaksi, noin suunnilleen russelikoiran kokoiseksi mytyksi ja sieltä sisältä kuului äkäistä murinaa. Nauratti. Aloin purkaa pakettia ja huomasin, miten taitavasti se olikaan rakennettu. Käänteitä availlessani murina voimistui. Lopulta esiin kuoriutui aivan pörröinen ja takkuinen Milo-koira, joka katseli minua silmät suurina, ihmetteli kai miksi minun piti kaivaa se esille ihanasta pesästään. Ennen Milo tuntui kaipaavan viileyttä nukkuessaan, mutta etenkin sen jälkeen, kun Valo tuli taloon, se on kaivannut enemmänkin omaa rauhaa. Harvoin se suostuu pikkuveljen kanssa samaan kasaan nukkumaan. Mieluummin Milo kaivautuu peiton alle niin, ettei siitä näy kuin hännänpää. Tuommoista pakettia en kuitenkaan ollut koskaan nähnyt. Sitä oli täytynyt myllätä pitemmän aikaa, oli se sellainen peittosarkofagi, että jopa kääriytymistä rakastavana minä en olisi osannut sitä rakentaa. En tajua, miten se on pystynyt edes hengittämään niin tiiviissä pakkauksessa. Koira oli kuitenkin nukkunut ilmeisen hyvin, niin makeasti se haukotteli ja venytteli ennen kuin suostui lähtemään lenkille.

Heräilemme Milon ja Valon kanssa yövuorojeni aikoihin yleensä neljältä, joskus röhnötämme sängynpohjalla puoleen viiteen. Pojat riehuvat aamuisin jonkin aikaa Miehen lähdettyä töihin ja tulevat sen jälkeen könyämään jalkoihini ja nukkuvat aika tyytyväisinä kanssani. Harvoin ne päivän aikana juuri häiritsevät uniani, mitä nyt joskus haukahtelevat ohikulkijoille, etenkin jos minulla on makuuhuoneen ikkuna auki. Tuntuu siltä, että koirat ovat tottuneet aika hyvin hassuun päivärytmiini ja ovat monesti melko tyytyväisen oloisia, kun tulen aamulla väsyneenä töistä kotiin ja sanon "mennään nukkumaan". Herättyäni lähdemme saman tien pitkälle lenkille. Monesti aktivoin lenkin jälkeen koiria erilaisin leikein, joista suosituin on etsimisleikki. Piilottelen nameja tai vaikkapa veriletunpaloja ympäri taloa ja vapautan sitten pojat etsimään niitä kilpaa. Tämän leikin aloittaminen aiheuttaa yleensä tärisevää innostuneisuutta, molemmat menevät vapaaehtoisesti kodinhoitohuoneeseen odottamaan, että saan namit piilotetuksi ja avatessani oven ne säntäävät äkkiä piiloja hakemaan.

Illan koirat ovatkin sitten hyvin aktiivisia. Ne leikkivät keskenään, nyt kun ovat senkin taidon oppineet. Monesti ne vetävät sukkaa tai köyttä roikkuen molemmat omassa päässään täysin voimin kunnes jompikumpi (yleensä Valo) väsähtää. Joskus ne saattavat vetää toisiaan pitkin lattiaa, se on niin hassun näköistä että jäämme Miehen kanssa nauraen katsomaan. Harvoin ne innostuvat hammaspainiin, jota saa sitten vähän rauhoitella, mutta äkkiä ne kyllä sitten tottelevat, jos emäntä tai isäntä puuttuu pelin liian rajuihin otteisiin. Verissä päin meillä ei ole koskaan tapeltu, vaikka taloudessa kaksi urosta onkin. Tästä olen erittäin tyytyväinen ja salaa vähän ylpeäkin. Lähtiessäni yövuoroon Mies ottaa Milon ja Valon mukaansa iltalenkille, sekin on yleensä varsin pitkä. Nukkumispäivästä huolimatta pojat siis saavat päiväänsä paljon aktiviteetteja eivätkä pääse laiskistumaan. Jos minulla on vapaata, lähdemme monesti illalla kaikki yhdessä koirapuistoon tai kesällä kävimme uimassa. Ne ovat molemmat sellaisia ihania juttuja (etenkin Milon mielestä) että sanoja "koirapuisto" tai "uimaan" ei kannata turhan takia mainita ollenkaan. Yleensä kerrommekin vasta autossa mihin olemme menossa, sillä siitä alkaa välitön ininä ja ikkunasta kurkkiminen.

On kuitenkin muutama asia, mistä meidän intopakkaukset eivät pidä.

1) Heijastinliivit. Ihan ehdoton inhon kohde. Jos ne jäisivät vahingossa esille, niistä tehtäisiin välittömästi tyynyntäytettä. Nyt, kun illat ovat taas pimeitä, on pojille ostettu uudet hienot Hurtan liivit. Niitä inhotaan ihan yhtä paljon kuin vanhoja halpiksiakin. Ne päällä luimistellaan ja piileksitään portaiden alla, mutta onneksi ulos päästessä koko typerät liivit unohtuvat koska ulkona oleminen on niin ihanaa.

2) Sade. Ilmeisesti russelikoirat sulavat sateessa. Ovathan ne niin ihania, että ne varmaankin on tehty sokerista. Tänäänkin Milo tiesi, että ulkona sataa vaikka kaikki talon sälekaihtimet olivat kiinni. Yrittäessäni saada lenkkiseuraa piileksivät pojat portaiden alla. Valon sain pyydystettyä helpommin, luulen että se luimistelee vain siksi kun Milokin. Mutta Milo ryökäle murisi ja näytti hampaitaan! Lopulta sain molemmat pakotetuiksi edes pihalle ja sinne tehtiin hyvin nopeat mielenosoituspissat, jonka jälkeen juostiin äkkiä takaisin terassin katokseen. Viesti oli selvä: tänään ei lenkkeillä.

3) Lumisade. Siihen kun liittyy yleensä vielä takit. Ja nehän ovat aivan hirveitä. Katso kohta yksi. Ja kohta kaksi. Mistä ne voivat tietää, että ulkona sataa lunta vaikka eivät olisi nähneet koko päivänä ikkunasta ulos?

 Tähän loppuun piti tulla muutama aiheeseen liittyvä kuva, mutta olen näköjään lakannut osaamasta käyttää Vuodatuksen "huippukätevää" kuvaeditoria. Ei tule siis kuvia. Valitan.

 Miten voin tehdä tämän kahdesti peräkkäin? Viimeksi joitain päiviä sitten kirjoitin ihanan, pitkän postauksen kertoen matkastamme ja kun olin liittämässä siihen kuvia, sain sen hävitettyä bittiavaruuteen. Inspiraatio ei sitten todellakaan riittänyt kirjoittaa postausta uudelleen. Nyt kirjoitin tämän kauniin viikonlopun tekemisistämme ja siitä ihanasta olosta, joka minulla on ollut kun olen saanut viettää aikaa läheisteni kanssa. Ja kun olin liittämässä kuvaa, otin vanhasta viisastuneena tekstin hiiren napin alle kopioksi. Enpä sitä sitten kuitenkaan enää saanut tähän liimatuksi, kun olin taas kämmännyt samalla tavalla uudelleen ja tuhonnut kirjoitukseni jotenkin. Ei juuri nappaa yrittää muistella, mitä olin näppäimistöllä loihtinut. Antaa olla. Jos jaksan, yritän illalla uudelleen.

Mutta sain ihanan tunnustuksen, jonka voisin tähän nyt ainakin liittää. Se on Helmiltä ja se on tässä:

Lempivärini on fuksia, siis aniliininpunainen.

Lempiruokiani (mahdotonta sanoa vain yhtä) ovat lasagne tai cannelloni, maksalaatikko sekä fetasalaatti.

Paikka, jossa haluaisin käydä on New York.

Kiitos http://helmeni.vuodatus.net/!